Showing posts with label ommullakimielipiteit. Show all posts
Showing posts with label ommullakimielipiteit. Show all posts

6 May 2014

elä laihuta!

Alkukevennys
(fb-seuraajille vanha juttu) ps. ei pahalla J.T:tä kohtaan



Tänään 6.5. minäpoika täytän 30vuotta ja kaksi helvetin pitkää kuukautta.
En ota nyt kantaa syömishäiriöihin, vaikka minullahan on omakohtaista kokemusta vaikka teille jakaa, katsokaas esim tämä postaus.
Tuolloin mietin naiivina että miksi olen laihtunut noinikkaan nopeasti tekemättä mitään. Nyt kun ajattelee niin kyllä sellainen parin kuukauden hypomania pistää laihtumaan kun ruoka ei maistu ja koko ajan pitää olla menossa ja touhuamassa.

Tässä vielä muistin virkistämiseksi kuvia musta 20 kiloa ja kolmisen vuotta sitten


Missä perä???


(hyi mikä napa! inhoan, ällöän napaani!!!)





Missä tisit??



Eli olin tollanen "laihaläski" -sana joka kyrsii mua Niin paljon.
Pitäkää fitneksenne!!!


Tässä nykytilanne.
Hipsterilookista saamme kiittää sponsoreitani likainen tukka ja meikittömyys


Onneksi osaan laihistaa.

Jeps eli lihoin toissa keväänä yli tusina kiloa kahdessa kuukaudessa.
Syytin pitkään uutta lääkitystä (Seroquel Prolong ja Ketipinor) mutta kamooon hei, mitä minä tein ne kaksi kuukautta? Makasin sohvalla silmämunat ostosteeveessä ja suussa kilo muroja. Olin raskaana. En vain jaksanut fyysisesti. Sitten alkoi useat masennuskaudet joita on vaihtelevasti tullut viime talveen saakka, ja lihoin vielä hiukan lisää. Välissä yritin syödä terveellisesti ja veehoohoosti ja paino tippuikin, mutta mutta. Talvella painoin järjettömät 73 KILOA. Se on painoindeksin ja vauvapalstalaisten mukaan lievästi lihava. 

Mun mielestä (painoni on noin 68-70kg riippuen päivästä) olen nyt sopivasti lihava.
Ei paina missään. Läski ja lepposa. Kuten olen toitottanut niin 
Se paino on pään sisällä! Se riippuu siitä miten itsensä kantaa! Se sattana on sitä että vaikka sä oisit 20 kiloinen niin jos itsetuntosi sanoo että olet läski niin sitten olet! Ja toisin päin! Lihavuus ei automaattisesti tarkoita että olet laiskapaskasairas ja kuolet läskeihisi! Ja toisin päin! Lihavuus/laihuus voi olla huono juttu tai voi olla olematta! Onkohan mulla nyt mielipidettä lainkaan! Jumaliste! 

Vaanniinjoo, ois kiva pudottaa vaikka 10 kiloa, oisin aika simpsakan näköinen. 
Mutta en ota stressiä. En ole valmis vielä.
Se on vähän kuin tupakin polton lopettaminen; paino ei tipu nipsnaps jos ei paneudu kokonaisvaltaiseen elämänmuutokseen, sama juttu röökissä. Ei tollaset ihme uudenvuoden "laihdu 9 kiloa kuukaudessa syömällä hilsettä ja häpykarvoja" -huijaukset toimi pidemmän päälle.

PRÖÖÖTs tästä ois voinu tulla tosi syvällinen ja pohtiva postaus mutta päivä on kohta ohi ja mulla on pikkanen kiire tehdä muita juttuja ajatus ei kulje.



Huttunenkin on 2 kiloa ylipainoinen, sehän tekee ihmiskilovuosissa 14!
Hyvä syy lähteä yhdessä lenkille ähkimään ja aiheuttaa pahennusta hoikissa lenkkeilijöissä ja koirissa.

Nymmeen syömään pahaa bataattikeittoa ja pähkinöitä...
MO!

11 Apr 2014

Suvin Viimeinen Kiusaus

Tämä on postaus itsetunnosta, kasvamisesta, menneisyyden mörkösistä ja siitä miten minusta tuli tällainen. Aloin kirjoittaa tätä jo pari päivää sitten tietokoneen muistioon mutten kopioi tekstiä tähän sillä se oli tehty vähän liiankin sykkivän tunnekuohun vallassa. 

HUOM: Kirjoitan tässä vain oman näkemykseni, sen minkä muistan ja ymmärrän. Jos asianosaisilla on jotain korjattavaa/lisättävää niin tehköön sen henkilökohtaisesti.


Minä olin lapsena aika reppana. Olin ujo, todella UJO. Olin ikäisekseni hyvin pitkä (pituusennusteeni oli paljon enemmän kuin nykyinen 166 senttiä). Olin Ruma. Pukeuduin epämääräisiin vanhoihin vaatteisiin, minulla oli outoja mielikuvitusystäviä (jotka toisaalta piti minut järjissäni), en ollut urheilullinen saati lahjakas missään muussa kuin kuviksessa (mikä ei ollut tarpeeksi coolia). Olin päiväkirjani mukaan tosi "nössö ja nolo". Taiteilija-äitini ja duunari-isäni erosivat meidän pikkukylän muiden lasten vanhemmista niin puoluekannoiltaan kuin rahatilanteeltaankin. Meillä oli LADA. Isä joi. Isä teki muutakin tyhmää. Me kaikki oirehdittiin omilla tavoillamme. Kun vanhempani erosivat, oli se ennenkuulumatonta siihen aikaan. 

Ei mua suoranaisesti kiusattu ala-asteella. Tai ehkä vähän. Ehkä kaikki oli mun omassa päässä. Syrjintä oli pahempaa, enkä nyt syytä pelkästään koulukavereita vaan koko koulujärjestelmää. Kolme ensimmäistä luokkaa ala-asteella meni ihan mukavasti. Sitten alkoi muodostua klikkejä. Jäin ulkopuolelle, toisaalta kelpasin hätävarakaveriksi silloin tällöin. Mitä vanhemmiksi kasvettiin, sitä enemmän merkkasi vaatteet (levikset), poikien suosio ja urheilussa menestyminen.

Pari konkreettista esimerkkiä ala-asteelta:

- Meillä oli joka helmikuu koulunsisäiset hiihtokisat. Minulla oli nolot sukset, ne missä ei ollut neon-värejä ja monotkin oli tylsän valkeat -sossun maksusitoumuksella ei saanut hienompia. Kisojen jälkeen jokaiselta luokalta palkittiin kolme parasta tyttöä ja poikaa. Meidän luokalla oli neljä tyttöä -arvatkaa kuka oli ainut joka jäi ilman lusikkaa. En ollut tavattoman huono hiihtäjä, ihan keskiverto, mutta ne kolme muuta olivat vain parempia Joka vuosi. Jossain vaiheessa opettajat muuttivat käytäntöä niin että myös neljänneksi tullut sai jonkun lohdutus-sukkapaketin, ja sekös nolotti vielä enemmän :D

- Ala- ja yläasteen liikunnanilon tappajat: Pesäpallo. Tanssi. Luistelu. 
Kukaan ei koskaan selittänyt mulla pesäpallon sääntöjä. Kaikki vain karjui että VÄÄRÄ! tai JUOKSE! tai OTA NYT SE KOPPI! Tanssista tykkäsin kovasti, harmi vaan kun opettajat tahtoi jakaa  ryhmän kahtia, hyviin ja huonoihin, joista se parempi pääsi esiintymään joulujuhlaan. Luistelu olisi ollut mukavaa jos oltaisiin vaikka opeteltu piruetteja, mutta miksi pitää pelata jääkiekkoa veren maku suussa Kaunoluistimilla ilman minkäänlaista harjoittelua ja perehdytystä sääntöihin. Ne luokan priimukset sitten tuhisi vihaisina tai suoranaisesti huusi päin näköä kun meikäläinen mokaili. Uimisessakaan en ollut erityisen hyvä, varsinkin kun piti uida pitkää matkaa. Olisin halunnut vain lillua lasten altaassa ja uida koiraa omaan tahtiin. 
Miksi pitää koko ajan suorittaa, me oltiin lapsia hyvänen aika!?
Ja hermesetasina pohjalla huutojako, joka on ehkä kaikkein kauheinta koululiikunnassa -meille luusereille. Oikeasti, minkälaisia ihmisiä sinne liikunnanopettajakouluun hakee??

- Erään sisäliikuntatunnin aikana mun vaatteet oli varastettu. Kaiken huipuksi koko sadan oppilaan koulu laitettiin hirveän haloon saattelemana etsimään niitä mun vaatteita, joita ei sitten koskaan löytynyt. Sukkahoususillaan, t-paidassa ja sisätossuissa kävelin kotiin, onneksi taisi olla kevät tai syksy ja matkaa puoli kilometriä. Nolottiko? juu.

- Eräs Opettaja. En tiedä mikä se oli miehiään, mutta tykkäsi kovasti katsella ja puhua epäsopimattomasti 10-12-vuotiaille. Mulla oli rinnat alkaneet kasvaa jo hyvin nuorena (kauhea tunne) ja sekös ahdisti kun niitä piti kurkkia selän takaa ja uimahallissa. Pahinta mitä tapahtui oli erään leikkimielisen koulukisailun aikana; en jaksa selittää mistä tilanne lähti mutta se päättyi siihen että tämä opettaja otti mut syliinsä ja piti pepusta kiinni. Koko koulu haukkoi henkeään että mitä ittua? 
Lähdin kesken päivän kotiin ja itkin silmät päästä, vaikka olin päättänyt jo 7-vuotiaana etten itke enää koskaan vaikka mitä tapahtuisi. Jossain vaiheessa minä ja muut luokkani tytöt (joita ahdisteltiin myös) otimme asian puheeksi erään mukavan naisopettajan kanssa, joka valitettavasti ei voinut tehdä tilanteelle muuta kuin lohduttaa meitä. Se pelkäsi oman työpaikkansa puolesta. Kerrottiin asiasta myös vanhemmillemme, mun äiti ei uskonut -"eihän nyt noin mukava mies, mitä sinä nyt tuommosta, oot käsittänyt väärin, murrosikä, blaaaa."

- Jossain vaiheessa lintsasin koulusta monta viikkoa kaiken paskan takia. Siitä seurasi käynti lastensuojelussa vai mikälie oli, mutta asiaan ei puututtu muutenkuin että olin laiskapaskaluuseri.

- Mun paras kaveri varasti päiväkirjani. Se on kauheinta mitä voi tapahtua nuorelle tytölle. Tottakai siellä lukitussa kirjassa (vei avaimenkin perkele) oli rustattuna mun isän kännitoilailut, ihastumiset, salaiset Spice Girls -fanitukset, leikkimiset (joo, leikin vielä kuudennella luokalla ja tästäkös kiusattiin) sekä kaikki syvimmät ja arimmat asiat. En mennyt kouluun vähään aikaan, ja kun menin lopulta niin kaikki naureskeli paitsi tämä ihastus jota taisi nolottaa kanssa. Koko tilanne oli niin absurdi! Silloin kun "kaverini" kirjan vei, menin vielä sen luokse samana päivänä käymään ja ihmettelin kun se halusi olla yksin huoneessaan. Jossain vaiheessa kävin kysymässä että mitä tehtäs ja näin sen päiväkirjani, mutten saanut sanaa suusta. Kotona kerroin äidilleni asiasta ja hän soitti tämän kaverin äidille joka suuttui että "nyt meidän pikku tyttömme kyllä menettää yöunensa kun tällaisesta syytetään". Seuraavana päivänä kun olin siis ollut kotona murjottamassa häpeissäni, tuli kaverini "kertomaan sen päivän läksyt", eli palautti päiväkirjani samaan paikkaan mistä oli sen ottanutkin, mun nenän edessä. 
Se mistä olen Erittäin vihainen on oma käyttäytymiseni. En sanonut mitään, en kyennyt, uskaltanut, se oli vaan niin käsittämättömän röyhkeää sen lapsen käytös. Enkä kyllä tuon ihmisen kanssa tapauksen jälkeen ollut paljoa tekemisissäkään. Nyt kyseinen henkilö on itse opettaja, ja ihan mukava tyyppi facebookin mukaan. Olen antanut anteeksi kaiken, myös ne muut kerrat jolloin hän kiusasi minua tai leimasi syntipukiksi johonkin omaan sotkuunsa (ja tietysti sen äiti uskoi sitä aina ja piti minua ihan kauheana penskana).

Olen antanut anteeksi kaikille LAPSILLE jotka ovat minua vastaan rikkoneet syyntakeettomuusperusteella. Mutta niiden lasten vanhemmat ja osa koulun opettajista olisivat voineet toimia vähän paremmin, ja heille haluankin antaa miettimisen aihetta.


Yläasteella asiat meni ihan kivasti. Paitsi.
Ensimmäisenä koulupäivänä liukastuin mutalätäkköön ja isot pojat nauroi, snif. Vaan annas olla, vuoden päästä siitä ne isot pojat ois halunnu mun kanssa treffeille. Puhkesin kukkaan kuin ruma kukanpoikanen kasiluokalla. Hieman huorittelua sain osakseni, jostain syystä tytöt ei musta tykänneet mutta pojat senkin edestä. Olin hyvin yksinäinen, kaipasin sitä tyttöseuraa. Yksi ystävä alakouluajoilta piti mua jonkinlaisena esiliinana, tietty hylkäsi aina kun suositummat neidot tuli kuvioihin. Kun mulla alkoi menkat kesken koulupäivän ja valkoiset housuni reagoivat odotetulla tavalla, tämä ystävä alkoi nauraa hohottaa ja osoitella takapuoltani. 
Näin niinkuin esimerkkinä tästä kaverisuhteesta.
Jossain vaiheessa katkaisin yhteyden tuohon ihmiseen, mutta nyt ollaan taas väleissä. Kyseinen henkilö on muuttunut ja minä en ole enää tossukka, mikä mahdollistaa kevyen ystävyyssuhteen.

Edelleen ne liikuntatunnit oli helvettiä, vaikka tajusin että olen aika hyvä yleisurheilussa, sählyssä ja jalkapallossa. Opettaja ja "paremmat oppilaat" osasivat hyvin lytätä orastavan kiinnostuksen liikunnan ihmeelliseen maailmaan.


Paskinta aikaa:

Lukio. Uusi paikkakunta, muutto kotoa pois 16-vuotiaana, en todellakaan ollut valmis itsenäiseen elämään. Olin alkanut oirehtimaan yläasteella, toisin sanoen mun aivot oli kätkeneet sisäänsä todella, Todella pahoja muistoja jotka sitten pulpahtivat pintaan kuin moukari nenään. Masennuin keskivaikeasti heti lukion ekalla. Asiaa ei auttanut ulkopuolisuuden tunne. Olin liian tavallinen, liian "nätti", eli se mikä oli ollut avuni yläkoulussa, oli suvaitsevaisessa, taiteisiin painottuvassa lukiossa ilmeisen paha juttu. Mulla ei ollut ystäviä, lukuunottamatta joitain kaveripoikia, jotka tajutessaan etten ole siinä mielessä kiinnostunut, hylkäsivät täysin. 

ESIM:

- Olinpa hölmö kun sain jossain höpötilaisuudessa "taikkarin teiniprinsessa -kunniakirjan" ja ajattelin että olin edes jollain tasolla hyväksytty tuohon kouluyhteisöön. Myöhemmin tajusin että se oli enemmänkin sellainen v*ttuilu mua kohtaan, ei se tarkoittanut että olisin kiva ja nätti tyyppi vaan juurikin teini ja tyhjäpää - mitä en mielestäni ollut, vaan ihan tavallinen, lahjakas ja mukava nuori nainen. 

- Toka- ja kolmasluokkalaiset tytöt naureskeli mulle ja matki eleitäni kun kannoin kahvikuppia pikkurilli pystyssä (kuuma kuppi, tasapainon tavoittelu?). 

- Kerran yksi luokkalaiseni tyttö tuli istumaan viereeni, kyseli kuulumiset ja pyysi saada kääntää multa sätkän. Kerroin sille että kiva kun joku edes juttelee, olen ihan paskana -ja se sanoi että hyvä jos menee hyvin, kiitti sätkästä ja lähti. 

- Joku sai tietää että käyn psykologilla (hurjaa tuohon aikaan!) niin sain sitten lempinimen HULLUSUVI. Hahhah. 

- Kouluruokailussa en käynyt, ihmiset kirjaimellisesti ryntäsivät toiseen pöytään jos minä satuin perseeni siihen tuomaan. 

- ja niin edelleen.

Kaikkein hirveintä oli yksi opettaja, joka systemaattisesti kiusasi minua. Jos oli ryhmätöitä ja minä tietysti jäin ilman paria/ryhmää, niin se kovaan ääneen voivotteli että "oh, voisiko joku vaikka säälistä ottaa tuon Suvin ryhmäänsä vai pitääkö Minun sen kanssa tehdä tämä harjoitus". Jos se kysyi jotain ja muut viittasi, se valitsi minut kirjoittamaan vastausta taululle vaikkei mulla ollut mitään hajua asiasta. Jos olin myöhässä puolikin minuuttia ja luokan ovi oli jo kiinni, koputin, se avasi ja sihisi että tänne ei ole enää asiaa -muut oppilaat toki pääsi tunnille vaikka 15 minuuttia myöhässä. Tilanne meni siihen pisteeseen että pidimme keskustelutuokion, jossa oli paikalla äitini, se opettaja, koulun rehtori ja minä. Seuraukset: Tämä herra on arvostettu lehtori täällä meillä, Suvi vain hakee huomiota, typerä teini, kättä päälle ja riita puoliksi.

Lopulta en jaksanut enää. Hyppäsin auton alle tuloksetta, viiltelin ranteita, hakkasin päätä seinään ja nyrkeillä naamaa, meinasin hypätä parvekkeelta (olin jo puoliksi kaiteella) ja suunnittelin vakavissani meneväni koululle jonkun teräaseen kanssa tai vetäväni itseni hirteen jonnekin näkyvälle paikalle -Siitäs saitte HAH! Vaan ei, minä pakenin juuri kirjoitusten aikaan abivuonna pois koko kaupungista, suljin kaiken ikävän mielestäni ja sairastuin lisää. Katkeruus ja viha saivat minut käyttäytymään inhottavasti muita (syyttömiä) kohtaan ja tuhoisasti itseäni kohtaan kokonaiset kymmenen vuotta. Vaan se onkin jo ihan toinen tarina...


Maisemanvaihdos auttoi jonkin verran.
Ammattikoulussa otin sen asenteen että mulle ei aleta. Olin edelleen tietyllä tapaa ulkopuolinen, mutta se ei haitannut koska kuitenkin kuuluin joukkoon ja mua pidettiin hyvänä tyyppinä. AMK:ssa sama juttu, olin omaksunut roolini eräänlaisena outsiderina enkä välittänyt jos nyt vaikka joskus jouduin syömään ruokalassa yksin. En enää jäänyt nönnöttämään yksin ja miettimään että emmää kehtaa tohon keskusteluun lähteä kun sanon kuitenkin jotain tyhmää ja nuo ei tykkää musta, vaan avasin suuni ja sanoin jotain tyhmää. Ei oo mun ongelma jos muut ei mua ymmärrä.

Olen vanha tyttö nyt. 
Aikuisuudessa on se huomioitava seikka, että kun sä lapsena pyllähdät naamallesi ja itket, niin äiti tulee lohduttamaan. Aikuisena kukaan ei puhalla pipiä pois, pitää vain pärjätä. Mutta liian kovaksi ei saa röhmettyä, vaan sellaiseksi joka tuntee, rakastaa ja välittää, muttei anna minkään turhan satuttaa. Niinkuin kuminen pallo josta kaikki inhottavat asiat kimpoaa pois (oon oikea vertausvirtuoosi!)

Itsetuntoni on nyt äärimmäisen hyvä, eikä vähiten elämän mänttikokemuksien takia. Olen oppinut nauramaan itselleni, nolaamaan itseni, ei elämä ole niin vakavaa, hihihahaa! On toki edelleen ihmisiä ja tilanteita joissa se surkea pikkutyttö tulee esiin, mutta niitä pitää vain vältellä ja olla ajattelematta Tai käsitellä perinpohjin että miksi juuri nuo asiat saavat minut käyttäytymään kuin käyttäydyn.

Anteeksi ei tarvitse antaa, eikä unohtaa, mutta miksi pitäisi pilata ainoa elämänsä katkeruudella ja vihalla. Myönnän että mulla on tässä vielä opeteltavaa tiettyjen ihmisten suhteen, mutta jos en pysty päästämään irti näistä ikävistä tuntemuksista niin en koskaan voi olla oikeasti onnellinen. 
Karman laki olisi mahtava juttu mutta Alexander Stubb esimerkkinä...eli en valitettavasti usko siihen.

Nyt kun saisin tavata pienen Suvi-Tuulin, halaisin sitä, suukottaisin (se ois silleen yäk mee pois hullu akka) ja sanoisin että odotapa parikymmentä vuotta. Teini-Suville sanoisin että sä oot mahtava likka, pidä toi! Ja Kaikille kiusatuille sanon että älkää antako elämän potkia, potkikaa te elämää syvälle anukseen! Asiat selviää kyllä, se on teistä kiinni mihin suuntaan.

Loppukevennys kiusaajille:


19 Dec 2013

PIUHA

Kuopio-trippi haaveissani meni näin: Ensin ajetaan toriparkkiin auto ja sitten mennään kahville jonnekin ihanaan pikkukuppilaan. Rentoutuneina ja pissihädättöminä nuhjutaan keskustan kirpputorit läpi ja käydään kauppahallissa haiskuttelemassa joulun tuoksahduksia. Sitten tavataan iloisia kuopiolaisia, mm. ne Poliisit, ja viännettään savvoo, lauletaan Lentävää kalakukkoa ja tanssahdellaan, sekä käydään vielä museoissa ja gallerioissa ja mä otan hienoja valokuvia joista selkeästi näkee miten nastaa meillä on -lisäksi ne ovat täydellisen tarkkoja ja kauniisti valottuneita, portfoliomatskuu. Sitten hurautamme Ikeaan, tuohon lastulevyparatiisiin jossa lapsoset iloisesti kirmaavat ja äidit hymyilevät. Ja tietysti ne lihapullat syödään kaikessa rauhassa, kyllä ruottalaiset osaa!


Todellisuudessa tapahtui: Matkalla Kuopioon koukattiin Outokummun kautta ja jollain ilveellä onnistuttiin vahingossa töräyttämään auto kaupungin keskustan ainoan kirpputorin pihaan. Piti ostaa lahjoja, ostin itselleni mekon ja villapaidan, wuhuu. Ihasteltiin Outsikan kauniita puutaloja joissa oli hienoja ikkunoita, ja suunniteltiin että muutetaan sinne seuraavaksi. Joskus. Ehkä.
Sitten torkuin tunnin ja hyps oltiin perillä. Auto parkkiin tien reunaan, kolikot riitti kahden tunnin pysäköintiin. Koska Kerttu oli edellisyönä nakertanut mun kännikän virtajohdon kolmeen siistiin osaan, suuntasimme ensimmäisenä Clasulle ostamaan uutta. Matkalla sinne kohtasimme kuopiolaisen räkänenäisen herrasmiehen joka pyysi miestäni hakemaan sille viinaa Alkosta -kieltäydyimme koska laiskotti. Eikä se puhunut edes savoa. 

Paikallisen Sokoksen jouluikkunan täytettyä poroa kauhistellessa iski ykköshätä ja etsittiin sitä unelmieni pikkuista kahvetus/pissityspaikkaa, kunnes eräässä kauppakeskuksessa aloin saamaan paniikkikohtauksen ensioireita -korvat lukkoon, vapina, hengitysvaikeudet jiienee. 
Päädyimme lähimpään muonituslaitokseen eli Subwayhin vetämään vessanpöntön, rauhoittavat viistoistasenttiset ja limukkaa, kuinka eksoottista! Kohtaus meni menojaan, ja aikaa jäi enää parille kirpparille. Charlotte's Second Hand oli vallan ihana paikka mutta kiireessä ei nuhjuuminen onnistunut niin kuin olin haaveillut. Matkalla kaupungin halki autolle näimme poliiseja, mutta vääränlaisia -niillä oli tukat. Parkkiajan loputtua nenät kohti Ikeaa aka joulustressilapsiperhehelvettiä. Eksyttiin, löydettiin lahjoja, eksyttiin taas, lisää lahjoja, vähän jotain omaan kotiin (maton liukuestejutskia, vessa- ja tiskiharja ja muuta seksikästä), hysteeristä hamstraamista juuri ennen kassoja, kassarouva naama nurinpäin (-anteeksi kun ollaan olemassa), ja ne samperin lihapullat vaihtuivat hodareihin. Pöllittiin sentäs lyijykynät, hah!
Eräs valitsi yhden ainoan tavaran koko puljusta; punaisen repsottavan tekokukan söpöpösösöpö :)

Yhteenvetona: Oltais voitu ostostella ihan vaan kotikulmillakin, täältä nääs löytyy myös sokokset ja subweit. Ja kuvia on tasan kaksi (yllä) ja ne on niin epätarkkoja että eipä tartte edes laittaa isoksi. Lohdutuksena otin sisustuksesta pari kuvaa:

Ikeasta tommosta ihmeellistä sydännauhaa, oli vaan PAkko saada. Ja pakko keksiä joku järkevämpi paikka.
Voi MAUttomuus (huomatkaa sanaleikki). Ristipistokissa Fidalta 3 euroa.
Ankea kipsihurtta Kuopiosta 4€
Getting drunk is like borrowing happiness from tomorrow..
Sunnuntaina eli päivä edellisen jälkeen minut julkeasti houkuteltiin baariin.
Olen boikotoinut paikallisia "vihreän kortin ravintoloita" mutta koska 2 euroa oluesta on hyvä hinta, seuraava päivä eli maanantai meni makustellessa omaa seksikästä jazz-laulajan ääntä, ja koskettavia videoita katsellen/itkien.



Tiistaina näin yhtä vanhimmista ystävistäni ja sattumien kautta tein päätöksen joka sai äitini kiukustumaan. Ystäväni oli kuullut kissapesueesta joka eli eräällä maatilalla harmillisen huonoissa oloissa. Hän oli soittanut sinne ja sanonut että ottaa kaksi viimeistä pentua, toisen itselleen ja toisen äidilleen. Siinä kahvitellessamme selvisi että ystäväni isä oli erittäin "ei elukoita tähän huusholliin"-mielellä, joten minäpä siihen sitten että me otetaan se toinen penska. Oltiin kyllä mietitty Kertulle kaveria jo pidemmän aikaa, kun ei se osaa noitten pökäleitten kanssa leikkiä, mutta tulihan tämä vähän äkkiä. Soitin miehelle töihin että tämmöstä menin tekemään anna anteeksi, mutta se oli ihan "ok", tai enemmänkin "Joo! Kivaa, Wiiiih!"

Tiistaina näin paljon erinäköisiä koirakavereita:

Dora. On ostettu ale-hintaan koska "värivirheinen ja ruma". Hirveitä jotkut rotukoiraihmiset :(
Moppi. Tuhisi ja röhki, söpöä mutta onko sittenkään :(
Nita. Mieheni pikkusiskon miltei oma villakoira.
Tästä aasinsillan kautta keskiviikkoon. Ja se sillan alkupää on siis se että minun mielestäni jotkut koirarodut on ihmisten naurettavien esteettisten mieltymysten takia todella sairaita. Meillä on käynyt tuuri kun kummatkin koirat ovat risteytyneet ns. terveistä roduista ja todentotta, kumpikaan ei ole koskaan ollut sairaana, lukuunottamatta yhtä korvatulehdusta ja paria itseaiheutettua ripulia.

Sillan loppupää: Minä haluaisin että maaseudun ulkoilevat kissat kastroitaisiin vaikka pakolla.

Ettei tulisi tällaista:

Tässä on Piuha, sukupuolesta ei vielä tietoa. Sillä on matoja, silmätulehdus, korvat likaiset (korvapunkkeja?), nenä vuotaa ja se on aliravittu.
Piuha ja sen sisarukset elelivät kylmässä aitan kaltaisessa röttelössä -ja lisää pentuja on tulossa luovutusikään tammikuussa. Kyllä kyrpii tämmönen toiminta -Rouva-kissanmyyjä sanoi vielä että tulossa on valkoisia pentuja joista hän pyytää satasen kipaleelta, pikimusta Piuha ei kustantanut kuin kympin.

Kun eilen toin pikku-Piuhan kotiin, se pelkäsi. Ei Kerttua, ei koiria, vaan minun kättäni. Syvän hiljaisuuden vallassa me kaikki tuijotimme sitä kun se ahmi ruokaa kitusiinsa kuin ei olisi koskaan ennen syönyt. Hurrasimme kun se teki pissin sille vartavasten ostettuun hiekka-astiaan. Töppers ja Huttunen eivät katsoneet sitä silmiin suoraan mutta nuuhkivat korvat ja pyllyn ja Töppers antoi suukon nenälle. Kerttu murisi asiaan kuuluvasti ja räppäsi hellästi kuonoon kun Piuha tuli syömään senkin ruoat.


Tänä aamuna silmä näytti paremmalta, ja pikkuinen uskaltautui ulos kopasta.

Kertsin lempipaikka
Täältä se vahtii uutta olentoa eikä tiedä miten suhtautua
Kakka tuli! JEE!
Rakensin kissoille tikapuut joihin voipi rapsutella kynsiä. Eli päällystin vanhalla sijauspatjalla ja tukevalla kankaalla laudan, johon naulasin kangaspäällysteiset palikat.
Apatiaa
Piuhan turvapaikka kunnes on pakko panna tuli uuniin.
Huttis juuri heränneenä
Salamanloisteessa.
Mieleni on kaksijakoinen. Olen onnellinen kun saatiin pelastettua edes tämä yksi. Mutta kun niitä on vielä miljoonia jäljellä :(

Tässä vielä nyyhkis-video, jos ette herkisty niin ootte pahoja olentoja:

29 Aug 2013

Kissa on kertakäyttöeläin

Mulla on ollut useita kissoja kolmikymmenvuotisen elämänurani aikana.

Killi, Laikku, Nipsu ja kumppanit 90-luvulla jäivät yksi toisensa jälkeen auton alle, tai katosivat selittämättömästi suunnilleen alle viisivuotiaina. Kollikissoja kaikki, ei meillä _maalla_ suotu ajatusta kissojen kastroimiselle, ei me ajateltu että voi hitsi, nyt se meidän kisu pamauttaa pullat mahaan naapurin nartulle, saatika mitä niille mahdollisille pennuille tapahtuu. Se että kollit olivat poissa kotoa pitkiä aikoja varsinkin keväisin, kuului asiaan; "Niin kissat käyttäytyvät." Meillä oli myös koiria, bernhardinkoira Pikku ja springerspanieli Oona, jotka saivat pitkän elämänsä aikana paljon hoivaa, reippaasti lääkärikäyntejä ja lopullisen asiallisen piikin jota surtiin koko perheen voimin. Kissojen kohdalla tilanne meni jotakuinkin niin, että sattumalta tai vihjeen avulla löydettiin kohmettunut raato kieli pitkällään läheisen vilkasliikenteisen tien varrelta. Katti kannettiin muovipussissa kotiin ja haudattiin aitan viereen koruttomasti. Kissojen elinikä oli mitä oli, jos ne kuolivat, ne kuolivat ja sitten hankittiin uusi.

Belsebuub eli Pepu, oli mun ensimmäinen "oma" kissa.


Opiskelin lukiossa Savonlinnassa 2000-luvun alussa. Asuin opiskelija-asunnossa ja viereisessä talossa asui kaksi tyttöä. He olivat ottaneet kaksi kissanpentua muuttaessaan soluasuntoonsa, ja antoivat kissoille nimet Belsebuub ja Jeesus -toisella kaulassa niittejä ja toisella risti (voi kui söpöö). Tyttöset olivat kovia bilettämään, ja itsekin kävin useasti heidän kiljupitoisissa juhlissaan. Kissanpennut suljettiin tällöin kylpyhuoneeseen. Ei mennyt montakaan viikkoa kun toisen tytön kanssa tuli puheeksi että kissat eivät olekaan niin helppoja lemmikkejä kuin luulisi. Parin mutkan kautta Pepu tyrkättiin luokseni kun olin aikaisemmin maininnut sivulauseessa että voisin pitää siitä huolta jos tulee ongelmia. Heti ensinäkemältä Pepu oli erittäin ihmisrakas, hyvällä tavalla koiramainen kissa jota sai rieputella sylissä ja joka kehräsi jokaisesta kosketuksesta. (Mitä tapahtui Jeesus-kissalle, onkin ihan toinen tarina: Naapurin tyttö pamahti hulluksi, halusi päästä kissasta eroon ja köytti sen narulla metsään puuhun kiinni. Kun pelastavat lenkkeilijät löysivät sen, olivat linnut nokkineet sen päästä karvat. Kissa onneksi selvisi, en tiedä mitä sitten tapahtui tai mitä sanktioita tyttö sai, vaikka uutisiinhan tuo pääsi..) Kun muutin Savonlinnasta kotikotini kautta Joensuuhun töihin, vanhempani olivat sen verran ihastuneita kissaan että se sai jäädä heidän luokseen elämään vapaan kissan elämää. Aikaisemmista kissoistani poiketen Pepu leikattiin, joten se pysytteli nätisti pihapiirissä ja oli vanhempieni silmäterä. Syksyllä 2008 Pepu jäi kuitenkin auton alle ja kuoli. Ennen kuolemaansa se oli käynyt äitini ateljeen ovella naukumassa, mikä oli äitini mielestä erikoista, ja mistä hän on pahoillaan -ettei päästänyt hädissään ollutta kissaa sisään.

Pepun kuolemasta aiheutunut suru oli murskaava. Siihen auttoi ainoastaan päätös ottaa koiranpentu, Huttunen. Olin siis Pepun kuoleman jälkeen mummolassani käymässä ja kummitätini kanssa tuli puheeksi että heillä on hoidossaan kulkukoira joka oli saanut pennut. Tätini näytti kännykästään kuvia ja minä siihen että Me otetaan niistä yksi. Ei sen enempää harkintaa, kaiken täytti jokin mahdoton suru ja puute jostain -piti saada korvaava eläin, niin typerältä kuin se kuulostaakin. Vähän sen jälkeen kun me saimme Huttusen kotiin, vanhempani ottivat elämäänsä Otto-koiran. Otto oli löytökoira jonka omistaja halusi siitä eroon -tulevan avovaimon koira ja Otto eivät olisi tulleet toimeen keskenään. Otto korvasi hyvin Pepun jättämän aukon äitini ja isäpuoleni elämässä.

Vaikka Huttusen ottaminen olikin hetken mielijohde, en ole päivääkään katunut sitä. Ikävä Pepua on edelleen kova, se oli ehdottomasti mainioin eläin jonka tiedän.

Mitja:


Mitja tuli meille kun Huttunen oli vuoden ikäinen. Löysimme sen lehti-ilmoituksen kautta, ja olimme tarkoin harkinneet kissan mukaantuloa elämäämme. Puhelimessa herttainen mummo kertoi että heillä oli useampi aikuinen kissa ja Useampi poikue syntyneenä maatilalla lähellä Joensuuta. Kun mummelin poika toi Mitjan meille, järkytys oli suuri. En ollut ennen nähnyt niin surkeaa otusta. Kissan turkki oli takussa, se oli arka ja takapuolen pitkät karvat olivat sotkeentuneet kuivuneeseen ulosteeseen. Tyyppi kertoi humoristisesti että olivat ristineet kissan Kokkareeksi, ja että kissat elivät vapaana pihalla tehden pentuja toistensa kanssa. Kertoipa vielä tarinan Mitjan sisaresta, joka oli kiivennyt naapurin miehen auton renkaan päälle nukkumaan ja löydetty myöhemmin parinkymmenen metrin päästä pihasta liiskaantuneena. Mitja oli selkeästi matoinen, sen pyllyreikä oli tulehtunut sekä siinä oli eläinlääkärin mukaan piirteitä sisäsiittoisuudesta. 

Mitja oli mukanamme Turussa, Kuuvuorella, jossa se sai elää ns. puutalokissan elämää. Kun muutimme Tampereelle kerrostaloon Mitja sai kodin vanhempieni luota, he yllättäen olivat taas ihan myytyjä. Mitja elää elämäänsä onnellisena, pyydystellen ja teurastaen myyriä ja hiiriä joita maalla riittää. On odotettavissa ei ole mahdottomuus etteikö sekin jäisi joku päivä auton alle mutta lohdutan Itseäni sillä että se on saanut elää täyttä elämää vailla rajoituksia.

Tässä Mitja viime talvena. Se ei ole läski, turkki vaan tuuhentaa.

Gertrud eli Kerttu


Meillä ei ollut tarkoitus hankkia/saada uutta perheenjäsentä mutta näin nyt pääsi käymään. Naapurin ukko mokaili elämässään siihen malliin että joutui linnaan ja sai häädön, poikansa (joka myöskin on linnassa) kissa jäi jälkeen. Kun tyyppi vielä asui tuossa meidän pihapiirissä (tavallaan rivitalomallisessa asunnossa), kissa aina karkaili minne sattui tai sitten oli hihnan päässä kiinni mattotelineessä. Naapurin joutuessa maijan kyytiin sen asuntoon muutti joukko hämäriä poikia, jotka mm. rikkoi mun pyörän ja varasti Eräältä kaksi pyörää tuosta meidän pihalta. Toiset naapurit kertoi että heiltä oli rikottu auton tuulilasi ja yritetty pölliä skootteria. Ei siis ihme että isännöitsijä sai tarpeekseen ja hääti koko poppoon sen jälkeen kun ne oli unohtaneet asunnon avaimet jonnekin ja rikkoneet oven vasaralla. Me etsittiin kissaa facebookin voimin noin viikon ajan, koska naapurin mukaan se oli tiineenä. Yksi ilta se sitten vaan ilmestyi tuohon pihalle naukumaan ja me napattiin se kiinni. Kaulassa raukalla oli kaulapanta, kaksi paksua narua ja metalliketju, niin kireällä ettei edes sormea saanut sinne väliin. Käytettiin se eläinlääkärillä joka ei osannut sanoa tiineydestä oikein mitään, mutta terveys oli muutoin ok. (Tähän väliin mainostusta: Joen Eläinlääkäriasema!
Söppä lääkäri antoi alennusta kun kuuli tarinamme, oli mukava ja kaikinpuolin taitava!)

Kertun maha paisui kuin taikina, kunnes annettiin sille matolääke. Maha kutistui, mutta edelleen tarkkaillaan tilannetta. Olisi ihana saada pieniä kissoja taloon (KUN NE ON NIIIIN SÖPÖJÄ <3) mutta järki sanoo että EI YHTÄÄN "TURHAA" KISSANPENTUA MAAILMAAN enää. Tiedän että saisimme hyvät kodit kissoille mutta olisiko se pois joiltain muilta, ei-halutuilta pennuilta? 


Kerttu voi meillä niin hyvin kuin vain aikuinen kissa voi kahden möllikoiran kanssa. Huttunen kunnioittaa kissaa todella, ei tohdi edes silmiin katsoa, kun taas Töppers-pönttö murisee ja tekee äkkinäisiä hyökkääviä liikkeitä -josta seuraa sähinää kissan taholta. Kertun valtakuntaa on kylpyhuone, jonne tein sille dyykatusta lasten turkkitakista pesän, sekä meidän baaripöytä josta on mukava seurailla koirien edesottamuksia. Olin pitkään sitä mieltä että "katsotaan" josko Kerttu saa pennut, "katsotaan" että hoidetaan mahdolliset pennut luovutusikään, ja "katsotaan" mitä sitten tehdään, että oisiko kissan parempi olla kodissa jossa ei ole koiria. Mutta nyt me "katsotaan" että Kerttu tulee olemaan meidän kissa. "Katsotaan" jos vaikka Mitja jää auton alle ja voidaan tyrkätä Kerttu mun vanhemmille kun ei enää huvita kestitä sitä. "Katsotaan", koska Kissa on niin helppo korvata vaikka uudella koiralla. Tai kissalla.


20 Aug 2013

Leffavinkkejä

Olen katsellut viime viikkoina paljon leffoja, vaikkei joutoaikaa oikeastaan olisikaan. Yritän kuitenkin nyt lomailla ennen parin viikon päästä alkavaa uurastusta ja elokuvien katselu on minusta oikein kivaa ajanhukkaa. Olen nyt keskittynyt kahteen genreen, kauhuun ja komediaan -enimmäkseen jenkkiläiseen 2010-luvulla tehtyyn hömppään.

Excision (2012)

Elokuva on jotain draaman, kauhun ja mustan komedian väliltä, ja yksi tämän postauksen suosikeistani. AnnaLynne McCord näyttelee häiritsevän hyvin häiritsevän häiritsevää teinityttöä ja (ex-teinipornonäyttelijä) Traci Lords on häiritsevän tykättävä/vihattava äiti. Päähenkilön unet/hallusinaatiot ovat ladygagamaisen häiritseviä. Hyvä leffa. 4/5 tähteä  

 Maniac (2012) 

Kauhutrilleri (uusintaversio vuoden 1980 kaimasta) on kuvattu jännästi höpöhullun ja säälinsekaista sympatiaa herättävän nuoren miehen silmin. Sisältää yhden erittäin todentuntuisen puukotuskohtauksen, slurps! 4/5 staraa koska Elijah Wood on todella mainio.

American Mary (2012) 

Tässäkin ollaan enemmän ja vähemmän häiriintyneitä, kyseessä siis kanadalainen kauhutrilleri. Junnaa hiukan, onneksi pääosan likka pelastaa olemuksellaan. 2,5/5 tähteä

Mama (2013)

Tässä filmissä on harmittavan kehnoa näyttelemistä, plussana pari säikkykohtaa. Visuaalisesti kaunis. 3/5.

sitten seuraa jotain Todella kauheaa:

A Serbian Film (2010) 

Mitä tähän voi sanoa...Elokuva on ehdottomasti kauhein, iljettävin ja loppuratkaisultaan surullisin mitä olen nähnyt (ja olen nähnyt paljon). ÄLÄ katso jos haluat olla hyvällä mielellä mennessäsi nukkumaan. KATSO jos kestät nähdä esimerkiksi kuinka vastasyntynyt vauva raiskataan. Mikä älyttömintä, tämä tekele löytyy Youtubesta sensuroimattomana ja tekstitettynä enkuksi -toki se on liputettu eli K-18. Annan tälle 2,25/5 tähteä pelkästään elokuvallisista (kuvaus/leikkaus jne) syistä.

Ja vielä yksi kauhufilmi, mutta sellanen hyvänmielen häpiending-elokuva:

Warm bodies (2013)

Zombiteiniromanssi tyyliin Twilight mutta parempana. Höpöhöpöpuspus, ihanan söpö zombie-poika - 3 tähteä koska numero 3 menee sopivasti yhteen < -merkin kanssa <3 <3

Crazy, Stupid, Love. (2011)

Ihania höliwuud-tähtiä ja sattumusten kautta onnellinen loppu. 4 tähteä

Bachelorette (2012)

Kiva katsoa hävyttömiä naisia. 3/5!

 Bridesmaids (2011)

Edelleen on kiva katsoa hävyttömiä naisia, tämä oli oikein pirteä esitys. 3,5/5.


Tää menee mun hyvänmielen-hömpät sijalle 3. Lumikkitarina, hauska kuin mikä, silleen disneytyylisesti. Loppuu bollywood-tunnelmiin, prinssi saa prinsessan ja ne on kumpikin hävyttömän hyvännäköisiä. Ja kääpiöt on seksikkäitä. ihan oikeesti.
4/5 omenaa


Tämän tölläsin eilen illalla, en tajua miksen ole tätä ennen viitsinyt katsoa. Huutonaurua -jopa Eräs joka pelas vieressä pleikkaa, nauroi kun kuunteli tätä toisella korvalla. Menee mun komedialistan kärkisijoille pistein 4,5!
....

Oon katsonut paljonpaljon muutakin, tässä nyt nämä mainitsemisen arvoiset.
Ainiin, olen kokonaiset 4 päivää yrittänyt saattaa loppuun The Brothers Grimm -leffan mutta pakko todeta että yhtä huono se on kuin sillä ekallakin katsomiskerralla. Miksi edes vaivauduin, no siksi kun Heath Ledgeristä piti tulla mun poikaystävä ja Terry Gilliam on NERO (ainakin useimmiten)
Tämän aasinsillan kautta vinkkaan vielä:


5 tähteä, TJEU


Vinkatkaa mulle katsomisen arvoisia elokuvia, katson mielelläni ihan kaikenlaista, hyvää ja huonoa!
Lopuksi yksi parhaista leffabiiseistä: