Showing posts with label snif. Show all posts
Showing posts with label snif. Show all posts

14 Aug 2014

Olen kunnossa...

Pääsin eilen sairaalasta, ja ei, en aio kertoa miksi olin siellä. Sanotaanko näin että tein tyhmyyksiä ja nyt kaduttaa. Olen siitä huolimatta ollut iloinen ja nauravainen, oma itseni. Olen ihana, hurmaava, kaunis, lahjakas, upea ja monelle rakas ihminen, ansaitsen kaiken hyvän mitä eteeni pullahtaa.
Jussi vei yhdessä allekirjoittamamme avioerolappusen käräjäoikeudelle tiistaina (vai oliko se maanantaina, sumu silmissä ja aivonystyröissä vaikeuttaa muistamista). Oloni on ihan hyvä. 
Olen kunnossa.



Olenko?

Vitun tyhmä, tyhmä laiska ruma huora, sietäisit kuolla.
Näin sanoo paha mörkö kurkussani.
Masennus ja ahdistus iski ihan odotetusti pallosalaman lailla tälleen jälkeen päin. Olen nyt yksin. Eläimet lähtevät eri teille, en vielä tiedä minne, mutta läheisille ihmisille ainakin toistaiseksi. Jussi muuttaa kauas korpeen erakkomökkiin Huttusen kanssa. Minä kävin katsomassa järkyttävää 15 neliön kellarikämppää, sekin meni sivusuun kun myönsin tupakoivani (tänään noin 30 röpäkkää). Koti on kylmä, täynnä muistoja eilisestä. Vasen nimetön on tyhjä. Rusketusraja ilkkuu mulle.

Luimuilin tänään kaupungilla koko päivän jutellen ja nauraen ystävieni kanssa. Tähän taloon (jota en enää kodiksi sano) palatessani, valtava suru vyöryi Jussin varjon takaa päin pläsiä. Meidän välit on ihan kunnossa, mutta kaikki on muuttunut. 9 vuotta tuttavuutta, kuusi ja puoli seurustelua, kolme naimisissa, kaksi päivää erossa. Rakastan Jussia aina, toivottavasti se ymmärtäisi tämän, mutta näin on hyvä. Ero on ollut tuloillaan jo pari vuotta. Tämä kesä on ollut hyvistä hetkistään huolimatta vaikea vaikka olen uskotellut muuta, ja viikonloppu katkaisi kamelin selän.

























Taitekohta elämässä josta en ponnista kuin ylöspäin :)

Olen oikea kävelevä elämäntaito-opas, varoittava esimerkki ja todiste siitä että kaikesta voi selvitä ja vieläpä Elossa. En ole vielä itkenyt (muuta kuin Robin Williamsia) mutta eiköhän ne kyyneleet jossain vaiheessa häädä mun kurkkumörön. Sitä odotellessa kiitän ja kumarran teitä rakkaat ystävät, kaverit, lukijat, sielunsiskot ja -veljet kaikesta tuesta. En mää sitä ansaitse.

Eläkää tänään, älkää murehtiko turhia, elämä on tässä ja nyt! blaa blaa sydän sydän!

I have new "deep blue something" contact lenses!
Oh, and I just got divorced. blah my life.

22 Apr 2014

Sairas Kissa :-(

Voivoivoi kun on hätä ja huoli, Kerttu on todella sairas.
Perjantaina se alkoi kakoa, ei huolestuttu pahemmin...Lauantaina kakominen jatkui hiukan enemmissä määrin, se oli sellaista kuivaa ja kumeaa ääntä -ei samanlaista kuin karvapalloyökkäily.

Maanantaiaamuna kissaa ei löytynyt mistään, siis yleensä kun se aamulla on ihan ensimmäisenä ruokakupilla häntä vispaten. Minä olin jo ihan että nyt se on a) karannut pihalle jossain kumman välissä tai b) se on mennyt kuolemaan jonnekin tositosi piiloon.
Se ilmestyi esiin kuitenkin jossain vaiheessa ja vaikutti tosi flegmaattiselta.
Sitten tilanne paheni, ruoka ei maistunut, saati vesi. Hengitys on raskasta ja korisevaa, vaikuttaa että se hengittää heikosti vain suun kautta. Tungettiin sille väkipakolla nestettä kitaan mutta se pärski kaiken pois.

Internet-diagnoosi nro.1: Se on saanut ohranhuitulan jonnekin nenän ja henkitorven onteloihin, sen verran ahnaasti nimittäin nakerteli tuota mun kasvattamaa satsia. Hoitona kuulema nukutus ja lääkäri räpeltää sen ruohon sieltä jotenkin.

Internet-diagnoosi B: Matoja/niiden munia keuhkoissa, mikä ei ehkä ole kovin todennäköistä. Ja todella ällöttävä ajatus.

Muut mahdolliset syyt: Astma, ja kaikki miljoonat sairaudet joita kissoille tulee.




Tänään soitin sitten Joen Eläinlääkäriasemalle (koska se on paras), mutta siellä ei ollut sopivaa aikaa -Jussi tulee menoiltaan vasta kolmeksi kotiin ja bussissa en rupea kissaa kuljettamaan. Onneksi sain ajan puoli neljäksi Kivuttomaan (josta saa opiskelija-alea wuhuu).
Nyt vain rupesin kunnolla panikoimaan kun Kerttu vaan kököttää, köhisee, kuolaa ja on ihan kylmä, veltto ja nestehukassa, että mitä jos se kuolee nyt ja tässä ennenkuin saadaan se hoitoon!
En voi tehdä mitään helpottaakseni sen oloa, tämä on ihan karmea tilanne kun näkee miten se kärsii.

yhyhyy.

Tietysti tässä on myös se tosiasia että jos se pitää esim leikata tai muuta isompaa, ei meillä yksinkertaisesti ole varaa siihen. Tähän keikkaan valmistaudutaan noin kolmella satasella, mutta jos laskuksi tulee jotain tonnin luokkaa niin järkevintä on antaa piikki. Kuulostaa kauhealta mutta minkäs teet, ei pitäis köyhillä olla lemmikkejä. AAAARGh oon kauhea ihminen, paha paha paska ja vähävarainen luuseri.

Meen nyt ruoskimaan itseäni.

Piuha ja koiratkin on ihan maassa. Kuvassa dyykattuja tulppaaneja, osan vein pääsiäisyönä naapureiden postilaatikoille että saan taivaspaikkaan jonotuslapun.
Loppukevennys tälle karsealle postaukselle:

Jussin Angry Pöks.

16 Apr 2014

ISKÄ: 29.05.1955-15.04.2004

Isäni kuolemasta tuli eilen kuluneeksi 10 vuotta. 

Mun piti postailla jo eilen mutta olin vaihteeksi kovin masentunut niin en jaksanut.

Siis, kymmenen vuotta sitten veljeni tuli mun työpaikalle ja kertoi uutisen; isä oli menehtynyt edellisenä yönä tulipalossa (kuolinsyynä häkä- ja alkoholimyrkytys). Halattiin (mitä ei todellakaan harrastettu tuohon aikaan Ikinä), minä menin takaisin tavaratalon kassan taakse ja jatkoin töitä. Asiakkaita tuli ruuhkaksi asti, ketään muita työntekijöitä ei ollu lähettyvillä ja minä vain hymyilin turtana asiakaspalveluhymyäni. Sitten alkoi huimata sen verran etten pystynyt kunnolla puhumaan, onneksi myymäläpäällikkö sattui kävelemään ohi ja sain kuiskattua että voisinko lähteä kotiin kun kävi nyt vähän ikävästi.
Kotona vain istuin ja olin, en ajatellut sen kummempia, en itkenyt, en mitään. Seuraavana päivänä menin töihin vahingossa tunnin etuajassa, joten kai siinä pää pienesti oli sekaisin.

Itkin vasta hautajaisissa. Ja oikeastaan aloin surra ja ikävöidä ihan kunnolla vasta viime vuosina. Silloin kun kuolema oli ajankohtainen, koin jotenkin itsekkäästi suunnatonta helpotusta.
Ei tarvinnut enää huolehtia, sääliä ja pelätä. Tunne oli samankaltainen kuin veisi sairaan lemmikin lopettavaksi, niin karsealta kuin se kuulostaakin.

Isän lopunajat eivät olleet enää Ihmisen elämää, sen ryhdistäytymisyrityksistä huolimatta.
Oli pelottavaa käydä sen luona Enossa (jossa se asui viimeiset hetkensä vanhempiensa yläkerrassa), kun se alkoi kertoa mulle äänistä jotka nauroivat julmasti ja kehottivat tappamaan. Ne äänet olivat kuulema minun ja äidin ja veljeni ääniä. Ukkini kertoi kerran että isä oli kattanut huoneeseensa pullakahvit näkymättömälle seurueelle, ilmeisesti siinä joukossa mielikuvitus-suvikin istui. Juoppohulluutta kai, tai siis toivottavasti.

Isä oli terveenä/selvänä ihan huipputyyppi, empaattinen, herkkä, fiksu, hauska, hyvä kokki ja syvällinen pohdiskelija. Paras isä, kaikesta huolimatta. Ehkä aika kultaa muistot, mun aivot kun edelleenkään ei toimi tiettyjen asioiden suhteen ja on aina hurja kuulla ulkopuolisilta että mitä kaikkea sitä lapsuudessa tapahtuikaan. Voisinpa kertoa teille, mutta nämä on sen verran rankkoja juttuja ja koskee muitakin ihmisiä, etten vain voi. Jotkut jutut ovat vaikuttaneet vahvasti mm. mun pahaan poliisikammoon ja viranomais-inhoon. Kuten vaikkapa se kun kerran tulin koulusta kotiin ja löysin isäni makaamasta eteisen lattialta tupakan polttama reikä matossa. Se oli karannut jostain hoitolaitoksesta, luulin sen kuolleen kun en saanut herätettyä, ja sitten ne hoitoihmiset soittivat kotipuhelimeen ja minä häpeissäni valehtelin että en tiedä missä se on. Eihän ne uskoneet mua, tulivat muistaakseni hakemaan sitä sitten, liekkö poliisit olleet matkassa myös -en muista onneksi. Toisaalta kun se oli jossain vaiheessa vankilassa (rattijuoppous) niin kaikki oli hyvin. Kirjoteltiin kivoja kirjeitä ja isä lihoi terveisiin mittoihin, harrasti urheilua, luki paljon ja tuli uskoon. Ei tarvinnut huolehtia.

En löytänyt mun tärkeimpiä (hyviä) muistomateriaaleja isästä, oon säilönyt ne jonnekin salaiseen paikkaan, mutta tässä on nyt ainakin kuvia isäni nuoruudesta ja pari mun tekemää noloa riiminpätkää.

Isän antama pääsiäiskaktus pyöräytti eilen yhden kukan, ihan kuin sanoakseen että täällä mie iskäs vieläkin kummittelen.
Isä, sen veli ja yksi siskoista, niin nätteinä kaikki.
Hahahaha, runosuoli on sykkinyt lujaa joskus 10-vuotiaana :D
Postikortti luokkaretkeltä. Mainitsemani upea änärilippis lensi traagisesti tuulen voimasta järveen ja upposi, harmitti hieman. Käsialani on edelleen samanlainen, voi kauhia.
Joulukortti
Sama kortti takaapäin, äx.
Nerokasta typografista kikkailua noin 8-vuotiaana.
Kun Matti Pellonpää kuoli, isä itki. Tässä kuvassa on vähän samaa habitusta kuin Peltsissä.
Passikuva-automaatti-hauskuutta 
Veli jurnuutti minnuu koko ajan ja aina, ja isä huusi sille. aina.
Tuulen tuivertama parikymppinen.
Nenästä huomaa että nyt on napattu muutakin kuin limpparia
The Wall.
Siisti sivuletti, ikää varmaan 14-15..?
Isä rakensi mulle maailman parhaan keinun meidän pihalle. Tää ei ole se, mutta tulipahan mieleen.
Joululahjaksi kirjotusmasiina, waudsi!
Pus. Äidin naama sensuroitu.
Armeijjassa
Sellanen kuva jota en ois voinut teini-iässä katsoa kuolematta. Mahtavat uikkarit!
Selfiet 70-luvulta ja 10-luvulta
Kalja maistui jo nuorna miehenä
Sain isältäni vinot silmät, amorinkaaren, nenän, pyöreän naaman ja leukakuopan eli pyllyleuan. Ja mänboobsit.
Joulun alla käytiin haudalla, hautakivessä on väärä kuolinkuukausi.
Kivenkaivertaja, sulla oli yksi ainut tehtävä ja sää mokasit.

....

Isä rakasti Hectoria ja Juicea, mutten laita tähän loppubiisiksi kumpaakaan vaan hyvinkin epätykkäämäni artistin kappaleen jota olen herkistellyt ihan niagarana:



... Tänään tulossa vielä postausta, stay tuned & cool

-Susu

11 Apr 2014

Suvin Viimeinen Kiusaus

Tämä on postaus itsetunnosta, kasvamisesta, menneisyyden mörkösistä ja siitä miten minusta tuli tällainen. Aloin kirjoittaa tätä jo pari päivää sitten tietokoneen muistioon mutten kopioi tekstiä tähän sillä se oli tehty vähän liiankin sykkivän tunnekuohun vallassa. 

HUOM: Kirjoitan tässä vain oman näkemykseni, sen minkä muistan ja ymmärrän. Jos asianosaisilla on jotain korjattavaa/lisättävää niin tehköön sen henkilökohtaisesti.


Minä olin lapsena aika reppana. Olin ujo, todella UJO. Olin ikäisekseni hyvin pitkä (pituusennusteeni oli paljon enemmän kuin nykyinen 166 senttiä). Olin Ruma. Pukeuduin epämääräisiin vanhoihin vaatteisiin, minulla oli outoja mielikuvitusystäviä (jotka toisaalta piti minut järjissäni), en ollut urheilullinen saati lahjakas missään muussa kuin kuviksessa (mikä ei ollut tarpeeksi coolia). Olin päiväkirjani mukaan tosi "nössö ja nolo". Taiteilija-äitini ja duunari-isäni erosivat meidän pikkukylän muiden lasten vanhemmista niin puoluekannoiltaan kuin rahatilanteeltaankin. Meillä oli LADA. Isä joi. Isä teki muutakin tyhmää. Me kaikki oirehdittiin omilla tavoillamme. Kun vanhempani erosivat, oli se ennenkuulumatonta siihen aikaan. 

Ei mua suoranaisesti kiusattu ala-asteella. Tai ehkä vähän. Ehkä kaikki oli mun omassa päässä. Syrjintä oli pahempaa, enkä nyt syytä pelkästään koulukavereita vaan koko koulujärjestelmää. Kolme ensimmäistä luokkaa ala-asteella meni ihan mukavasti. Sitten alkoi muodostua klikkejä. Jäin ulkopuolelle, toisaalta kelpasin hätävarakaveriksi silloin tällöin. Mitä vanhemmiksi kasvettiin, sitä enemmän merkkasi vaatteet (levikset), poikien suosio ja urheilussa menestyminen.

Pari konkreettista esimerkkiä ala-asteelta:

- Meillä oli joka helmikuu koulunsisäiset hiihtokisat. Minulla oli nolot sukset, ne missä ei ollut neon-värejä ja monotkin oli tylsän valkeat -sossun maksusitoumuksella ei saanut hienompia. Kisojen jälkeen jokaiselta luokalta palkittiin kolme parasta tyttöä ja poikaa. Meidän luokalla oli neljä tyttöä -arvatkaa kuka oli ainut joka jäi ilman lusikkaa. En ollut tavattoman huono hiihtäjä, ihan keskiverto, mutta ne kolme muuta olivat vain parempia Joka vuosi. Jossain vaiheessa opettajat muuttivat käytäntöä niin että myös neljänneksi tullut sai jonkun lohdutus-sukkapaketin, ja sekös nolotti vielä enemmän :D

- Ala- ja yläasteen liikunnanilon tappajat: Pesäpallo. Tanssi. Luistelu. 
Kukaan ei koskaan selittänyt mulla pesäpallon sääntöjä. Kaikki vain karjui että VÄÄRÄ! tai JUOKSE! tai OTA NYT SE KOPPI! Tanssista tykkäsin kovasti, harmi vaan kun opettajat tahtoi jakaa  ryhmän kahtia, hyviin ja huonoihin, joista se parempi pääsi esiintymään joulujuhlaan. Luistelu olisi ollut mukavaa jos oltaisiin vaikka opeteltu piruetteja, mutta miksi pitää pelata jääkiekkoa veren maku suussa Kaunoluistimilla ilman minkäänlaista harjoittelua ja perehdytystä sääntöihin. Ne luokan priimukset sitten tuhisi vihaisina tai suoranaisesti huusi päin näköä kun meikäläinen mokaili. Uimisessakaan en ollut erityisen hyvä, varsinkin kun piti uida pitkää matkaa. Olisin halunnut vain lillua lasten altaassa ja uida koiraa omaan tahtiin. 
Miksi pitää koko ajan suorittaa, me oltiin lapsia hyvänen aika!?
Ja hermesetasina pohjalla huutojako, joka on ehkä kaikkein kauheinta koululiikunnassa -meille luusereille. Oikeasti, minkälaisia ihmisiä sinne liikunnanopettajakouluun hakee??

- Erään sisäliikuntatunnin aikana mun vaatteet oli varastettu. Kaiken huipuksi koko sadan oppilaan koulu laitettiin hirveän haloon saattelemana etsimään niitä mun vaatteita, joita ei sitten koskaan löytynyt. Sukkahoususillaan, t-paidassa ja sisätossuissa kävelin kotiin, onneksi taisi olla kevät tai syksy ja matkaa puoli kilometriä. Nolottiko? juu.

- Eräs Opettaja. En tiedä mikä se oli miehiään, mutta tykkäsi kovasti katsella ja puhua epäsopimattomasti 10-12-vuotiaille. Mulla oli rinnat alkaneet kasvaa jo hyvin nuorena (kauhea tunne) ja sekös ahdisti kun niitä piti kurkkia selän takaa ja uimahallissa. Pahinta mitä tapahtui oli erään leikkimielisen koulukisailun aikana; en jaksa selittää mistä tilanne lähti mutta se päättyi siihen että tämä opettaja otti mut syliinsä ja piti pepusta kiinni. Koko koulu haukkoi henkeään että mitä ittua? 
Lähdin kesken päivän kotiin ja itkin silmät päästä, vaikka olin päättänyt jo 7-vuotiaana etten itke enää koskaan vaikka mitä tapahtuisi. Jossain vaiheessa minä ja muut luokkani tytöt (joita ahdisteltiin myös) otimme asian puheeksi erään mukavan naisopettajan kanssa, joka valitettavasti ei voinut tehdä tilanteelle muuta kuin lohduttaa meitä. Se pelkäsi oman työpaikkansa puolesta. Kerrottiin asiasta myös vanhemmillemme, mun äiti ei uskonut -"eihän nyt noin mukava mies, mitä sinä nyt tuommosta, oot käsittänyt väärin, murrosikä, blaaaa."

- Jossain vaiheessa lintsasin koulusta monta viikkoa kaiken paskan takia. Siitä seurasi käynti lastensuojelussa vai mikälie oli, mutta asiaan ei puututtu muutenkuin että olin laiskapaskaluuseri.

- Mun paras kaveri varasti päiväkirjani. Se on kauheinta mitä voi tapahtua nuorelle tytölle. Tottakai siellä lukitussa kirjassa (vei avaimenkin perkele) oli rustattuna mun isän kännitoilailut, ihastumiset, salaiset Spice Girls -fanitukset, leikkimiset (joo, leikin vielä kuudennella luokalla ja tästäkös kiusattiin) sekä kaikki syvimmät ja arimmat asiat. En mennyt kouluun vähään aikaan, ja kun menin lopulta niin kaikki naureskeli paitsi tämä ihastus jota taisi nolottaa kanssa. Koko tilanne oli niin absurdi! Silloin kun "kaverini" kirjan vei, menin vielä sen luokse samana päivänä käymään ja ihmettelin kun se halusi olla yksin huoneessaan. Jossain vaiheessa kävin kysymässä että mitä tehtäs ja näin sen päiväkirjani, mutten saanut sanaa suusta. Kotona kerroin äidilleni asiasta ja hän soitti tämän kaverin äidille joka suuttui että "nyt meidän pikku tyttömme kyllä menettää yöunensa kun tällaisesta syytetään". Seuraavana päivänä kun olin siis ollut kotona murjottamassa häpeissäni, tuli kaverini "kertomaan sen päivän läksyt", eli palautti päiväkirjani samaan paikkaan mistä oli sen ottanutkin, mun nenän edessä. 
Se mistä olen Erittäin vihainen on oma käyttäytymiseni. En sanonut mitään, en kyennyt, uskaltanut, se oli vaan niin käsittämättömän röyhkeää sen lapsen käytös. Enkä kyllä tuon ihmisen kanssa tapauksen jälkeen ollut paljoa tekemisissäkään. Nyt kyseinen henkilö on itse opettaja, ja ihan mukava tyyppi facebookin mukaan. Olen antanut anteeksi kaiken, myös ne muut kerrat jolloin hän kiusasi minua tai leimasi syntipukiksi johonkin omaan sotkuunsa (ja tietysti sen äiti uskoi sitä aina ja piti minua ihan kauheana penskana).

Olen antanut anteeksi kaikille LAPSILLE jotka ovat minua vastaan rikkoneet syyntakeettomuusperusteella. Mutta niiden lasten vanhemmat ja osa koulun opettajista olisivat voineet toimia vähän paremmin, ja heille haluankin antaa miettimisen aihetta.


Yläasteella asiat meni ihan kivasti. Paitsi.
Ensimmäisenä koulupäivänä liukastuin mutalätäkköön ja isot pojat nauroi, snif. Vaan annas olla, vuoden päästä siitä ne isot pojat ois halunnu mun kanssa treffeille. Puhkesin kukkaan kuin ruma kukanpoikanen kasiluokalla. Hieman huorittelua sain osakseni, jostain syystä tytöt ei musta tykänneet mutta pojat senkin edestä. Olin hyvin yksinäinen, kaipasin sitä tyttöseuraa. Yksi ystävä alakouluajoilta piti mua jonkinlaisena esiliinana, tietty hylkäsi aina kun suositummat neidot tuli kuvioihin. Kun mulla alkoi menkat kesken koulupäivän ja valkoiset housuni reagoivat odotetulla tavalla, tämä ystävä alkoi nauraa hohottaa ja osoitella takapuoltani. 
Näin niinkuin esimerkkinä tästä kaverisuhteesta.
Jossain vaiheessa katkaisin yhteyden tuohon ihmiseen, mutta nyt ollaan taas väleissä. Kyseinen henkilö on muuttunut ja minä en ole enää tossukka, mikä mahdollistaa kevyen ystävyyssuhteen.

Edelleen ne liikuntatunnit oli helvettiä, vaikka tajusin että olen aika hyvä yleisurheilussa, sählyssä ja jalkapallossa. Opettaja ja "paremmat oppilaat" osasivat hyvin lytätä orastavan kiinnostuksen liikunnan ihmeelliseen maailmaan.


Paskinta aikaa:

Lukio. Uusi paikkakunta, muutto kotoa pois 16-vuotiaana, en todellakaan ollut valmis itsenäiseen elämään. Olin alkanut oirehtimaan yläasteella, toisin sanoen mun aivot oli kätkeneet sisäänsä todella, Todella pahoja muistoja jotka sitten pulpahtivat pintaan kuin moukari nenään. Masennuin keskivaikeasti heti lukion ekalla. Asiaa ei auttanut ulkopuolisuuden tunne. Olin liian tavallinen, liian "nätti", eli se mikä oli ollut avuni yläkoulussa, oli suvaitsevaisessa, taiteisiin painottuvassa lukiossa ilmeisen paha juttu. Mulla ei ollut ystäviä, lukuunottamatta joitain kaveripoikia, jotka tajutessaan etten ole siinä mielessä kiinnostunut, hylkäsivät täysin. 

ESIM:

- Olinpa hölmö kun sain jossain höpötilaisuudessa "taikkarin teiniprinsessa -kunniakirjan" ja ajattelin että olin edes jollain tasolla hyväksytty tuohon kouluyhteisöön. Myöhemmin tajusin että se oli enemmänkin sellainen v*ttuilu mua kohtaan, ei se tarkoittanut että olisin kiva ja nätti tyyppi vaan juurikin teini ja tyhjäpää - mitä en mielestäni ollut, vaan ihan tavallinen, lahjakas ja mukava nuori nainen. 

- Toka- ja kolmasluokkalaiset tytöt naureskeli mulle ja matki eleitäni kun kannoin kahvikuppia pikkurilli pystyssä (kuuma kuppi, tasapainon tavoittelu?). 

- Kerran yksi luokkalaiseni tyttö tuli istumaan viereeni, kyseli kuulumiset ja pyysi saada kääntää multa sätkän. Kerroin sille että kiva kun joku edes juttelee, olen ihan paskana -ja se sanoi että hyvä jos menee hyvin, kiitti sätkästä ja lähti. 

- Joku sai tietää että käyn psykologilla (hurjaa tuohon aikaan!) niin sain sitten lempinimen HULLUSUVI. Hahhah. 

- Kouluruokailussa en käynyt, ihmiset kirjaimellisesti ryntäsivät toiseen pöytään jos minä satuin perseeni siihen tuomaan. 

- ja niin edelleen.

Kaikkein hirveintä oli yksi opettaja, joka systemaattisesti kiusasi minua. Jos oli ryhmätöitä ja minä tietysti jäin ilman paria/ryhmää, niin se kovaan ääneen voivotteli että "oh, voisiko joku vaikka säälistä ottaa tuon Suvin ryhmäänsä vai pitääkö Minun sen kanssa tehdä tämä harjoitus". Jos se kysyi jotain ja muut viittasi, se valitsi minut kirjoittamaan vastausta taululle vaikkei mulla ollut mitään hajua asiasta. Jos olin myöhässä puolikin minuuttia ja luokan ovi oli jo kiinni, koputin, se avasi ja sihisi että tänne ei ole enää asiaa -muut oppilaat toki pääsi tunnille vaikka 15 minuuttia myöhässä. Tilanne meni siihen pisteeseen että pidimme keskustelutuokion, jossa oli paikalla äitini, se opettaja, koulun rehtori ja minä. Seuraukset: Tämä herra on arvostettu lehtori täällä meillä, Suvi vain hakee huomiota, typerä teini, kättä päälle ja riita puoliksi.

Lopulta en jaksanut enää. Hyppäsin auton alle tuloksetta, viiltelin ranteita, hakkasin päätä seinään ja nyrkeillä naamaa, meinasin hypätä parvekkeelta (olin jo puoliksi kaiteella) ja suunnittelin vakavissani meneväni koululle jonkun teräaseen kanssa tai vetäväni itseni hirteen jonnekin näkyvälle paikalle -Siitäs saitte HAH! Vaan ei, minä pakenin juuri kirjoitusten aikaan abivuonna pois koko kaupungista, suljin kaiken ikävän mielestäni ja sairastuin lisää. Katkeruus ja viha saivat minut käyttäytymään inhottavasti muita (syyttömiä) kohtaan ja tuhoisasti itseäni kohtaan kokonaiset kymmenen vuotta. Vaan se onkin jo ihan toinen tarina...


Maisemanvaihdos auttoi jonkin verran.
Ammattikoulussa otin sen asenteen että mulle ei aleta. Olin edelleen tietyllä tapaa ulkopuolinen, mutta se ei haitannut koska kuitenkin kuuluin joukkoon ja mua pidettiin hyvänä tyyppinä. AMK:ssa sama juttu, olin omaksunut roolini eräänlaisena outsiderina enkä välittänyt jos nyt vaikka joskus jouduin syömään ruokalassa yksin. En enää jäänyt nönnöttämään yksin ja miettimään että emmää kehtaa tohon keskusteluun lähteä kun sanon kuitenkin jotain tyhmää ja nuo ei tykkää musta, vaan avasin suuni ja sanoin jotain tyhmää. Ei oo mun ongelma jos muut ei mua ymmärrä.

Olen vanha tyttö nyt. 
Aikuisuudessa on se huomioitava seikka, että kun sä lapsena pyllähdät naamallesi ja itket, niin äiti tulee lohduttamaan. Aikuisena kukaan ei puhalla pipiä pois, pitää vain pärjätä. Mutta liian kovaksi ei saa röhmettyä, vaan sellaiseksi joka tuntee, rakastaa ja välittää, muttei anna minkään turhan satuttaa. Niinkuin kuminen pallo josta kaikki inhottavat asiat kimpoaa pois (oon oikea vertausvirtuoosi!)

Itsetuntoni on nyt äärimmäisen hyvä, eikä vähiten elämän mänttikokemuksien takia. Olen oppinut nauramaan itselleni, nolaamaan itseni, ei elämä ole niin vakavaa, hihihahaa! On toki edelleen ihmisiä ja tilanteita joissa se surkea pikkutyttö tulee esiin, mutta niitä pitää vain vältellä ja olla ajattelematta Tai käsitellä perinpohjin että miksi juuri nuo asiat saavat minut käyttäytymään kuin käyttäydyn.

Anteeksi ei tarvitse antaa, eikä unohtaa, mutta miksi pitäisi pilata ainoa elämänsä katkeruudella ja vihalla. Myönnän että mulla on tässä vielä opeteltavaa tiettyjen ihmisten suhteen, mutta jos en pysty päästämään irti näistä ikävistä tuntemuksista niin en koskaan voi olla oikeasti onnellinen. 
Karman laki olisi mahtava juttu mutta Alexander Stubb esimerkkinä...eli en valitettavasti usko siihen.

Nyt kun saisin tavata pienen Suvi-Tuulin, halaisin sitä, suukottaisin (se ois silleen yäk mee pois hullu akka) ja sanoisin että odotapa parikymmentä vuotta. Teini-Suville sanoisin että sä oot mahtava likka, pidä toi! Ja Kaikille kiusatuille sanon että älkää antako elämän potkia, potkikaa te elämää syvälle anukseen! Asiat selviää kyllä, se on teistä kiinni mihin suuntaan.

Loppukevennys kiusaajille:


28 Apr 2011

are you serious? -no, I'm dumbledore

dyykkausreissulta palattu hikisenä ja onnellisena, kunhan pesukone ja pyykkinaru tekee tehtävänsä niin teen aiheesta pitkän ja puuduttavan postauksen.

Seuraavaksi ajattelin pilata kaikilta iloisen päivän, kjäh


Tein yllä olevan kuvan ennakkotehtävänä himoitsemaani kouluun, eikä se todellakaan ole mun parhaita töitä. Se on synkkä, ruma, ällöttävä, ahdistava ja surullinen.
Tästä päästään aasinsillan kautta vappuun, joka jo hilpeästi ja hirveästi napsuttelee ihmisten suissa.

Minä aion juoda vappuna. Aion juoda alkoholia, ehkäpä jopa enemmän kuin normaalisti.
Miksi? No siksi.

Mikä meihin ihmisiin on mennyt kun tuo perkeleen laillinen huume on mielessämme aina kun on syytä juhlaan, aina kun menee hyvin tai huonosti, aina kun löytyy syy tai ei löydy. No, ehkä puhun nyt omasta puolestani, fiksujakin tyyppejä löytyy. Ja fiksulla en nyt tarkoita välttämättä heitä jotka sylkevät lasiin, vaan heitä jotka eivät ole riippuvaisia alkoholista ja osaavat käyttää sitä normaalisti (jos se nyt on mahdollista) tai olla käyttämättä sosiaalisesta paineesta huolimatta.

Minulla on alkoholistin geenit, jos nyt näin voi sanoa.
Isäni, ihana ja paras ja tosialkkis isäni menehtyi miltei tasan 7 vuotta sitten.
Se oli ostanut kuolinpäivänään kuittien mukaan kaksi pulloa kossua, ilmeisesti vetänyt molemmat pohjia myöten ja sytyttänyt röökin.
Whupsista vaan tuli tuli ja vei isäukon mennessään.

Muistan kun tapasin isäni viimeisen kerran noin puoli vuotta ennen onnettomuutta.
Se oli täynnä elämäniloa, sanoi että nyt loppuu juominen (taas kerran) ja aikoi jopa siivota melkoisen julkean näköisen asuntonsa. Oli imurinkin jo ottanut valmiiksi lattialle. Katsottiin sen kanssa hölmöä elokuvaa, juotiin teetä ja poltettiin tupakkaa.
Imuri oli edelleen samassa paikassa kun kävin katsomassa isän kärventynyttä asuntoa.

Isäni lempiartisti oli Kuningas Juice Leskinen. Julmaa ironiaa siis, että isä menehtyi 15 yö, ja asunnon kello oli pysähtynyt aikaan 3.30



Snifpöh, en halunnut avautua vaan avauduinpa kuiteskin ja niin avautui mun kyynelkanavat myös. Ottakaa iisisti tänä vappuna, ja jättäkää turun ylioppilaskylän liepeille paljon pulloja joita mie tuun siit vappupäivänä keräämään kuin pieni..öö kerääjä!

translation:
This post is about alcohol. We Finns can find millions of reasons to drink, whether its christmas, easter, or just a typical normal weekend. We drink for good times and bad times, with company or by ourselves =kalsarikännit. Of course there are also these smart guys who can keep their drinking in leash, or don’t drink at all.

My dear father, the best father I could wish for, was a big time alcoholic, which means that I could also easily become an alcoholic –its the genes you know.
It’s now a bit over 7 years when my dad bought 2 bottles of vodka and lit a cigarette.
WHOOMP became a fire and took daddy to heaven or somewhere.

I remember when I last saw him alive. It was about six months before he's death, and he was full of life and said the same like the billion times before, that he’s gonna stop drinking. Dad was about to clean up he’s horrendous apartment, he had already took the vacuum cleaner out. We had some nice time watching stupid movie, smoking and drinking tea.
The vacuum cleaner was still in the same place when I went to see he’s scorched apartment.

Father’s favourite musician was legendary finnish artist Juice Leskinen. “15’th night” and “3.30” are both Juice Leskinen’s songs and my dad’s favourites.
Why is that important, is the weird fact that dad died 15’th of april at 3.30 am.

I'm not sure why I'm telling you this, maybe just to say that think before you drink. Lame, I know.